Ahaa, täällä on ollut pieni tauko. Mä jätän vähän kaiken kesken, joten eipä oo yllätys että tämäkin on jäänyt...

Oon huomannu, että viime aikoina ihmiset on kauheen pakkomielteisiä siitä, miten paljon kavereita niillä on ja se ahdistaa mua. Mulla ei oo kun kourallinen kunnon kavereita ja oon niistä kiitollinen, mutta muilla tuntuu olevan kauhean tärkeää, että niitä on paljon. Eräs kaveri leveilee vähän kaikesta, mutta viime aikoina lähinnä siitä, miten paljon sillä on kavereita. Se on niin raivostuttavaa, mutta en viitsi sanoa siitä mitään koska comebackina olis varmaan että "so? ainakin mulla on kavereita joilla leveillä".

En ole mikään antisosiaali ihminen, pidän seurasta, mutta tykkään myös olla aika paljon itsekseni. Viime aikoina tuntuu, että muiden mielestä siinä on jotain väärää. Valitettavasti miä välitän aika paljon siitä, mitä muut musta ajattelee, joten se ahdistaa. Kuten vähän liian moni muukin asia.

Miten nuoret on nykyään niin masentuneita koko ajan? Tai ei kaikki, onhan tuolla nuo joilla kaikki aina onnistuu, on supersosiaalisia ja aina iloisia ihmisiä, kuten eräs kaverini on. Mulla on tosi ilosia kausia, mutta sitten on myös niitä, jolloin mikään ei huvita ja masentaa, ahdistaa, haluan pois. 

Välillä en vaan jaksais välittää yhtään mistään, kun mikään ei kuitenkaan onnistu. Oikeesti. Mikään ei suju, en oo melkein missään hyvä ja oon joku helkatin erakko, ainakin muiden silmissä.