Tämän hetken faktat:

1. Nyt alkoi uusi elämä- jo kaksi päivää ilman herkkuja!

2. Menin taas kuntosalillekin! Tuntu hyvältä.

3. Nyt on oikeesti hyvä olo. Ostin kaikkia voiteita ja kasvonaamioita, jotka kuuluu myös mun uuteen elämään. Uus ilme! Hankkiudun (lievästä) aknestani eroon. Vaatekaappia vois kans koittaa uudistaa. Siivous on jo hoidettu ja aika iso osa lähti keräykseen

4. Olen noin 80% varma että lähen ens vuonna au pairiksi

5. Usko Eevertti Luttinen vie Putouksen hahmokilpailun voiton

6. Saatan vaihtaa blogspotin puolelle, mutta paljon väliä kun kuka mun juttuja lukis muutenkaan :D

Argh, että mua ahistaa taas. Haluan au pairiksi ens vuonna, mutta kun haluaisin myös kouluun. Haluan paikkaan, missä kukaan ei tunne, mutta kun haluaisin myös pitää mun vanhat kaverit.

Kaiken lisäks mun pitäis mennä nukkumaankin. Ei taas suju.

Oon niin väsynyt tähän peliin. Mikä siinä on, että ei voida olla vaan iloisia siitä, että on kavereita? Että on sellaisia ihmisiä, joiden kanssa viettää aikaa? Miksi pitää kilpailla siitä, kenellä on eniten kavereita tai kuka on viettänyt eniten aikaa kenenkin kanssa?

Oonkohan mä vaan vainoharhainen vai jotenkin todella epäonninen, vai tapahtuuko tätä kaikissa kaveripiireissä? En jaksaisi tätä koko ajan. Välillä on kiva päivä ja kaikki tuntuvat tulevan juttuun eikä kukaan jää ulkopuolelle. Mutta välillä, esim tänään, joutuu koko ajan esittämään ja harkitsemaan kauhean tarkkaan, mitä sanoa, tehdä tai edes keneen katsoo.

Miksi pitää kilpailla siitä, kuka on aina kenenkin kanssa? Voisi ajatella, että vaikka lenkin sopiminen muiden ollessa paikalla ei olisi iso asia, mutta näköjään on. Mutta kaikken raivostuttavinta on, kun paras kaverisi vilkuilee sinua samaan aikaan "huomaamattomasti" katsaakseen, oletko kateellinen siitä, että hän nyt pyytää toista kaveria johki. Tai sitten olen todella vainoharhainen.

Kuvitellaampa tämä. Paikalla on neljä- ei kun siis olinhan minäkin paikalla - ihmistä, jotka istuvat pöydän ääressä. Kahdella alkaa jokin etevä inside-juttu, josta suivaantuneena kaksi vastapäätä istuvaa keksivät oman juttunsa. Välissä minä jään siihen kattelemaan kattoa. Teema jatkui sen tunnin, joka siellä istuttiin.

Oli kivaa.

Tarviin ammattiapua.

Huomasin juuri olevani äärettömän kateellinen Supernaturalin jengille, koska kaikki ovat ystäviä keskenään. Vaikka vietän aina ikuisuuksia katsellen Jared & Jensen videoita, oon nyt näköjään katkera niiden ystävyydelle, koska omien kaverien kanssa on kitkaa.

Hanki apua, Laura.

 Kaivatun Viiru-kissan kuoleman ensimmäinen vuosipäivä. R.I.P mun kulta. <3

 Koin sitten elämäni ehkä pelottavimman hetken eilen. 

Eilen piti viedä vanhemmat kavereidensa mökille, missä ravaavat joka toinen viikonloppu. Sinne pitää ajaa jotain ihme mettäteitä, joita olin juuri ajamassa takaisin päin, kun näin että jotain oli tiellä. En muista tarkkaan koko tilanteesta mitään, mutta tuntuu että painoin jarrut pohjaan ja yritin väistää hirveä, joka sitten meni pois tieltä, mutta auto pyörähti jotenkin ojaan. Hirvein hetki oli se, kun auton pohjasta kuuluu hirveä ryske ja se kaivautuu oikein nätisti siihen maahan. Pääkin kolahti vähän rattiin, mutta muuten olin kunnossa. 

Se kauhu pyöri ensin päässä kuin ehti mitää tehdä... En ensin meinannut päästä autosta ulos, kun renkaat olivat toisella puolella ilmassa ja se ovi tuntu kauheen painavalta. Seuraava reaktio oli alkaa itkea hysteerisesti ja soittaa iskälle, että auto on ojassa. Sen jälkeen soitin parhaalle kaverilleni, joka ei ensin edes tajunnut että jokin oli vialla, vaan nauroi. Kyllä se siitä vakavoitui ku ärähdin että älä nyt naura, pelkäsin että kuolen... Alkoi kauhee rauhottelu siihen asti, kunnes auton valot näky ja mökin miehet saapuivat valkoisilla ratsuillaan auoillaan. 

Autoon ei kuulemma tullut naarmuakaan, että jos jotain osaan, niin osaan tyylillä ajaa ojaan. Käteen jäi sitten elämäni järkytys ja hyvin mutainen auto. Huhhuh.      

 Ei isä mikä stressi ja ahdistus, taas. Viime päivinä oon koko ajan miettiny, minne meen lukion jälkeen. Siis tiedän, että meen amk:hon opiskelee sairaanhoitajaks, jos sisään pääsen, mutta en tiiä mihin kaupunkiin. Tiedän, että jossain vaiheessa muutan ainaki joksku aikaa ulkomaille, vaihtoehtoja on noin miljoona, mutta ensin jos hankkis ammatin. Toisaalta pelkään lähteä muuhun kaupunkiin, toisaalta haluan niin saada täysin uuden alun. 

Toisaalta asun nyt lukion loppuun kotona ja voisi olla aika iso hyppäys muuttaa yksin jyväskylään tai lahteen, jotka mun vaihtoehdot on. Kun en voi yhtään tietää, millaista kummassakaan on opiskella. Toisaalta kun ei tunne ketään, saa ihan uuden alun, kukaan ei tunne, kukaan lapsuudenkaveri ei muista. Mutta kun en toisaalta halua jättää nykyisiä kavereita tänne, varsinkaan mun parasta kaveria, jolle kerron kaiken joka on mulle kuin sisko, jota en koskaan saanu. 

Mutta miten mua pelottaa toiseen kaupunkiin muuttaminen kuin ulkomaille, jonne tiedän varmasti että jossain vaiheessa haluan. Ehkä mä otan sen uuden alun vasta siellä. Mulla kun on sellaset harvakuvitelmat, että muualla ihmiset (ainakaan kaikki) ei oo niin ennakkoluulosia kuin Suomessa ja niin edelleen. 

Argh, mitä mä teen... Tässä on nyt muutama kuukausi enne ku pitää hakee, mutta about 10kk ennen kuin tuo muutos olisi edessä. 

Tajusin justiinsa, että kohta on taas marraskuu ja Viirun kuolemasta tulee vuosi. Aika uskomatonta, miten nopeasti aika menee.

En enää luonnollisestikaan itke Viirua joka päivä, mutta välillä katse osuu hautaan ja muistot palaa väkisinkin pintaan. Kattelin vanhoja kuvia ja huomasin, että vaikka Viiru oli vaan 10v kuollessaan, oli se todella vanhan ja sairaan näköinen. En usko jumalaan, mutta jonkinlaiseen taivaaseen kylläkin ja luulen, että Viiru on nyt onnellinen.

Meillä on nyt tosiaan kaksi kaunista kissaa, Viivi ja Vili 5kk (V-alkuiset nimet on joku tapa näköjään) ja on ne aika ihania. Kannatti todellakin ottaa kaksi, nimittäin jotenkin tuntuu että ovat jotenkin sosiaalisempia näin, kun seuraa on koko ajan. Tai mistä minä tiedän. Joka tapauksessa, katit ovat aivan ihania, koko ajan kiehnäämässä joko ihmisten, koiran tai toistensa kimpussa. Ulkokissoja niistä yritettiin, mutta vaikka ne käyvät ulkona ja Viivi tykkää metsästää, ovat ne aikamoisia hemmoteltuja kakaroita jo nyt.

Mutta siirtyäkseni kissoista kukkaruukkuun, ajelin sitten eilen jotain 110km suuntaansa shoppailemaan venäläisen vieraani kanssa. :D Kaveri tuli mukaan ja olihan se ihan ok, perille löydettiin ja takasinkin. Nyt olo on jo aika luonnollinen tytön kanssa ja kivaa on. Bondasin myös kivasti tänään erään puolitutun kanssa ja nauroin kovempaa kuin aikoihin. Hitto, kun on viimeinen vuosi ja just sillon mä löydän lisää hengenheimolaisia koulusta!!

Kiva juttu, kirjotin tähän jättimäisen tarinan, painoin vahingossa väärää näppäintä ja kaikki meni BUFF! 

To sum it up, nyt on menossa ihan hyvä kausi. Olen hyvällä tuulella, kaverisuhteet on kerranki kunnossa ja pari uuttakin on syntynyt. Olen yrittäny olla mahollisimman avoin ja ystävällinen kaikille, mikä on toiminu hyvin. 

Huono asia on se, että on tullu se känniääliöhetkikin kokeiltua. Oltiin kavereiden kanssa paikallisessa baarissa ja saatoin hieman hölmöillä, kuten vaihtaa pari kielaria erään 30-40v olevan miehen kanssa kun en yhtään tajunnut, mitä tein. Ei sitten yhtään hävetä, ei! 

Hyvää on tapahtunu se, että otin kuntosalikortin ja olo on paljon parempi ja kevyempikin, vaikka painoa on tippunu vaan vähän. Liikkuminen on yleensä ihan kivaa. :) 

Nyt perjantaina mulle on tulossa venäläinen vieras, mistä tulee varmaan suht mielenkiintosta. Mulla on ennakkoluuloja venäläisiä kohtaan, myönnän, mutta en anna niiden vaikuttaa. Toivottavasti. Tyttö vaikutti ihan kivalta kun facebookissa juttelin, joten luulen että tästä tulee mukavaa. Koulun puolesta on paljon ohjelmaa, mutta lisää pitäisi vielä keksiä. Kun kasilla mulla oli tsekkiläinen vieras, ei ollut kauheasti ohjelmaa ja kaikki meni hyvin, mutta olisi kiva, jos voisi kunnolla esitellä meidän kaupunkia ja maata. Tässä on nyt kaksi päivää aikaa keksiä jotain, ei sitten yhtään jännitä...

(Eihän siinä ole mitään vikaa, että ihan IRL mulla ei ole ihastuksia, mutta julkkisihastuksia on nyt noin viisi? Selittääkseni, tässä on: http://www.youtube.com/watch?v=7FCLU2zfVMg)

Ja se ajokorttikin tuli sieltä! Kolmas kerta toden sanoo...

Että oli hermojaraastava autokoulu. En ole mikään ajamisen ihmelapsi, selvästikään, mutta oli vielä yllättävän vaikeaa saada se kortti. Se vieressä istuva tyyppi hermostutti mut ihan puolikuoliaaks, mutta ekassa inssissä sananmukaisesti KAIKKI meni pieleen. Taisin pysähtyä suojatien päälle, mennä punaisia päin, mennä liian läheltä pysäköityä autoa ja ilmeisesti mokasin yhen tasa-arvosen risteyksen. Ja miksi en saanu korttia?

Toinen meni muuten hyvin, mutta minä idiootti missasin stop-merkin. SITTEN kolmas onnistui, mentiin suurin osa maantiellä eikä tarvinnut peruutustakaan tehdä. Oli aika hyvä tunne saada se hemmetin kortti!